Page 11 - Marjaniemen Melojat ry

n ja takaisin Sortava-
mistöä. Viimeisessä yöpymissaaressamme pik- kuinen suojanpuoleinen poukama oli jonkin otuksen kulkureitti. Veden samea ura rantaan ja asuinluolan suu- aukko paljastivat elämän: “Veikkasimme saukkoa, kos-
ka rannan saaressa näkyi sentapaisia jälkiä. Aamulla riu’ulla katselin veteen ja siel- tähän saukko-ystävä tulikin
kohti kotia, huomasi minut, pysähtyi ja kääntyi takaisin.” Ristimme saaren Saukko- saareksi. Edellisenä päivänä
olin säikähtänyt kookasta ukkometsoa, joka rymisteli lentoon edestäni puun oksalta. Samat mustikat kiin- nostivat meitä kumpaakin. Joukkueemme ensimmäisel-
lä melontaretkellään ollut vii- purilainen Max oli vieläkin onnekkaampi. Hän näki lisäk-
si myös mäyrän. Koko jouk- komme näki useita Laatokan hylkeitä, jotka uteliaina tuli-
vat katsomaan puuhiamme. Päiväkirjaan kirjasin, että
näin useista eläin- tapaamisista voisi päätellä,
että eläimille on riittänyt rau-
haa ja tilaa. Onneksi Laato-
kalla riittää paikkoja, joihin rantautuminen on ihmiselle
lähes mahdotonta. Niissä eläimet saavat asustella rauhassa.
Äsken mainittu Max tarttui hänkin - omi- en sanojensa mukaan vastoin tapojaan - yhteiseen päiväkirjaamme, koska halusi kirjata tuntoja elämänsä ensimmäiseltä melontareissulta. Hänen luonto- kokemuksensa olivat aiemmin rajoittuneet päiväpiknikkeihin. Hän uskoo luontonäkymien säilyvän muistoissaan aina. Muistoja synnytti myös se, että Max oli ensimmäistä kertaa elämässään te- kemisissä ulkomaalaisten kanssa: “En- simmäinen huomiotani herättänyt seik- ka oli se, miten korkeasti järjestäytynyt ja samalla erittäin demokraattinen retki- joukko oli. Minulla on kokemuksia jon-
kinlaisesta joukkuetoiminnasta, mutta kaikki se sujuu meillä (venäläisillä) ihan toisin.” Kunnioitusta Maxissa herätti se, että samalla kaikki tuntuivat toimivan erittäin vapaasti, avoimesti ja suhtautui- vat toisiinsa ystävällisesti.
Suunnistusurakan demokratisointi sujui seuraavasti, kuten Pirjo ja Eki ra- portoivat: “Eilisillan kipparikokouksessa suunnistajaksi valittiin ’never miss a rasti’ Antti mestarisuunnistaja. Antille valittiin apusuunnistajiksi kaikki loput, joilla ei vielä ole suunnistuskokemusta. Saimme aika ajoin Antilta tenttikysymyksiä.” Ta- voitteena oli, että jokainen pysyy kartal- la ja kun Antti kysyy, missä ollaan, osaa
Marjaniemen vesiltä 4/2006
11
Iskuryhmä Laatokan kävijöitä lähti marraskuisena perjantaina viikonlopun viet- toon ja junamatkaan viipurilaisten melojaystäviemme luo.
Tarkkaa käsitystä tulevien päivien ohjelmasta ei ol- lut, kuin ei myöskään majoittumisesta. Toisaalta tie- simme olevamme hyvissä käsissä, joten huoleen ei ollut syytä. Ei todellakaan, sillä ylenpalttisen ylitsevuotavainen ystävyys, yhteistyö ja avunanto alkoi jo asemalla kun meitä tultiin autolla vastaan vaikka majapaikka (lue Natashan ja Valerin koti) si- jaitsi alle 0,5 km:n päässä. Arvokkaimmat eli Jampero ja laukkumme saivat autokyydin ja muut seitsemän riensivät tietä pitkin, samaiseen pihapiiriin muuten, jossa kerrostalon sortuminen kuolonuhreineen uutisointiin Suomessakin.
Viikonloppu ystäviemme luona oli lämminhenkinen, yhtä herkkujen syömistä, seurustelua, shoppailua ja nähtävyyksiä. Emäntä ja isäntä täyttivät pienimmät- kin toiveemme välillä jopa ennen kuin ehdimme nii- tä edes ääneen lausua.
Viikonlopun kohokohta oli juhlaillallinen vasta ava- tussa ravintolassa, jonne meitä kerääntyi yli kaksi- kymmentä. Viiden tunnin mittainen ruokailu kesäi- siä kuvia katsellessa meni joutuin mutta sitten teki- kin mieli jo vatsan viereen pää kallistaa. Sunnuntai- na piipahdimme vielä Monrepossa (suositeltava paik- ka) ja teimme viimeiset ostokset. Yllättävän paljon viihdyimme viikonlopun aikana kuitenkin Shatilinien pikkuruisessa keittiössä.
Mutta toisaalta, keittiöhän on kodin sydän, ja tämä sydän sykkii meille mamelaisille hyvin lämpimästi.
Johanna Zingelmann