Page 25 - Marjaniemen Melojat ry

olympiakarsinnoissa. Oli kansainvälistä- kin väriä, tanskalaisvierailu v. 1950. Oli taas vilinää ja vilskettä – niinkuin nykyi- sin kerran kesässä, kun toistasataa melanheiluttajaa lähtee Pääkaupunki- melonnan merkeissä Villinkiä kiertämään. Talven kovimmat koitokset olivat ennen- vanhaan, kun polvenkorkuiset hiihtivät kilpaa lahden yli Rastilan puolelle ja ta- kaisin. vanhempien kannustushuudot oli- vat mahtavaa kuultavaa! ”PIPSAA, SATUUU....KIRI,KIRI...voi itku, nyt siltä aukesi side...” Kummasti polven- korkuisten näköisiä aikuisikään ehtine- itä täällä rannassa näkyy yhäkin.
Aallonharjan jälkeen alkoi lasku – taas. Vääjäämätöntäkö? Olin välillä ilman vahtimestaria ja ajottain oli melko yksi- näistä. Meri pärski suolaisia kyyneleitä portailleni. Kesäyöt lepäsivät kainalossani yhtä liikkumattomana kuin ennenkin, mutta yhä harvempi kanootti työnnettiin vesille niistä nauttimaan. Ja kun syksyn pimeys hiipi ikkunoitten taa, klasit isketiin kerta toisen jälkeen säpäleiksi. Palkinto- lusikat ja – pytyt varastettiin. Sotkettiin paikkoja. Ilkivalta lisääntyi. Isäntäni hermostuivat. Tuli kalliksikin ja rahaa oli niukasti. Löivät laudat silmilleni. Murros- aika alkoi. Aikoivat välillä jo lopettaa koko seuran. Tiedä häntä, miten minun olisi käynyt.
Onneksi aaltoliike kääntyi nousuun. Huikeaan. Laudat poistettiin ikkunoista. Näin jälleen! En ihan tarkaa muista, mut- ta luulen että näihin aikoihin kanootit al- koivat muuttua: ennen ne olivat kangas- ta ja puuta ja miehet jotain muuta. Nyt ne alkoivat olla kauniita kirkkaanvärisiä lasikuituvehkeitä – siis kanootit. En saa- nut ruuansulautushäiriöitä vaikka sisuksissani oli kanootteja enemmän kuin olisi kunnolla mahtunutkaan. Silloin al- kuun kun ei ollut kuin jokunen kanoottipahanen: piti oikein suostutella kansaa tuomaan kajakkinsa vajalle – ran- nassa asuvat kun mokomat pitivät omis- sa venevajoissaan.
Ja kauempanakin asuvat olivat lautahökkelivajan aikana tottuneet kan- tamaan kanoottinsa veteen – vaja kun ei ollut rannassa. Kun pullistelin jo niin, että
luulin repeäväni, poistivat isännät kerho- huoneen ja vajan välisen seinän ja otti- vat koko tilan kanoottien säilytykseen. Se oli muistaakseni vapun aattona 1978. Sitä vasaranpauketta ja repimistä oli kes- tettävä niissä talkoissa aamuvarhaisesta iltamyöhään. 270 tuntia talkootyötä tuli sinä päivänä tehdyksi.
Toissa kesänä alkoi olla aika orpo olo, kun sadevesi virtasi kauluksen alle ja tip- pui vajakirjankin päälle. Mutta ei hätiä mitiä: uusi mamelaispolvi jaksaa taas talkoilla. Niinku tosta edellisesta kai huomasit. Viime syksynä pari-kolkyt ka- veria kiipesi katolleni ja iski innolla vasaroitaan uuteen kattohuopaan – nauloihin kai tähtäsivät. Oli siinä yksi nainenkin iskemässä. Ei, ei kaveria, vaan nauloja. Välillä luulin, etten jaksa koko konkkaroikkaa kannattaakaan. Nyt oon taas entistä ehompi. Odotan uutta ke- vättä, uutta ihmettä ja uutta talkoorynnistystä. Ihme olisi se, jos noi, joita isäntäni kutsuvat kaupungin päättäjiksi, lopultakin suostuisivat anta- maan pikkuisen söpöläisen kylkeeni. Kun mä pullistelen jälleen. Tilaa tarvittais. Ja kipeästi. Viime keväänä talkoorynnistystä odotin siksi, että naama kaipasi vähän maalia. Jännitin kyllä, etteivät sitten sot- kisi talkoomakkarasoppaansa just ehostetuille helmoilleni. Eivät sotkeneet.
Mutta tolle mun kaverilleni, laiturille, on käynyt höperömmin. Kymmenen vuo- den aikana se on kerran varastettu, tai ei toi, mutta sen edeltäjän edeltäjä. Sen edeltäjä taas jäi pieneksi, kun käyttö li- sääntyi huikeasti. Nyt siinä on uusi, ul- jas laitos, jossa liikenne mahtuu kulke- maan molempiin suuntiin yhtäaikaa. Mun arvoiseni laituri, joten tervetuloa vaan, uudet ja vanhat mamelaiset!
Vaja Vanhus r.1950
Marjaniemen vesiltä 2/2007
25