Page 5 - Marjaniemen Melojat ry

talkoissa, kuten seuran suururakassa nykyistä vajaamme rakennettaessa. Samaan aikaan alkoi myös kilpaurheilukausi, aluksi kajakkimelo- jana, sitten kanadalaismelojana. Tuli Suomen ja pohjoismaisia mestaruuksia, maaottelu- ja maailmanmestaruuskilpailuedustuksia ja pronssimitali Helsingin vuoden 1952 olym- pialaisten 1000 metrin kanadalaisyksikössä. Pyttyjä ja pokaaleja kertyi kasoittain tum- mumaan isoon laatikkoon. Penkoessani niitä lapsena olin vaikuttunut huomatessani vähän joka toisen kaiverruksena olevan MaMe. Vau mikä määrä maailmanmestaruuksia, ajattelin ja hoksasin, miten loistavasti niillä saisi vaih- dettua portimerkkejä naapurin lapsilta. Välillä asuttiin muutama vuosi Joensuussa ja Uimaharjussa. Hilkka ja Jampero perustivat Joensuun Kauhojat, edelleen toimivan aktiivi- sen melontaseuran. Lauantait olivat työpäiviä, mutta viikonloppuisin ajettiin Popedalla kuop- paisia ja kelirikkoisia hiekkateitä Helsinkiin ja muualle etelään melontakisoihin. Helsinkiin palattiin 1956 ja rakennettiin hartiapankilla omaa taloa Vesalaan. Rakentamisen ollessa loppusuoralla Jamperoa alkoi himoittaa nähdä Rooman ikuinen kaupunki. Olympiaedustus tuli vaillinaisella harjoittelullakin ja välierä- paikka heltisi Rooman olympialaisissa 1960 vähän alle nelikymppisenä.
1960-luvun loppupuoli merkitsi hiljaise- loa melonnassa. Moni melontaseura kuoli, ja ankea oli aika MaMessakin. 70-luvun alussa jäseniä oli enää yhdeksän, jäsenmaksut oli- vat perimättä, ja toiminta oli nollassa. Seuran lakkauttamista käsittelevässä kokouksessa päätettiin kuitenkin vielä yrittää, kun oli kovalla työllä rakennettu vajakin. Jampero ja Hilkka olivat MaMen uuden nousun keskeisiä
henkilöitä. Vapaa-aika kului tarkkaan vajan ja kaluston kunossapidossa sekä toiminnan käyn- nistämisessä lähes nollabudjetilla. Jampero toimi pitkään varapuheenjohtajana ja vuodet 1979 – 1986 puheenjohtajana. Seuran toimin- talinjaksi oli valittu kunto- ja retkimelonta, ja entisistä kilpamelojista tuli intohimoisia kunto- ja retkimelojia. Jampero ja Hilkka oli- vat vuosittain tonnarikisan kärjessä. He vetivät MaMen retkiä eri puolilla Suomea, osallistui- vat muiden seurojen retkiin ja tekivät omia retkiään. Merimelojien kanssa melottiin Tuk- holmaan ja mamelaisten kanssa tehtiin retki Lofooteille. Suomi Meloo tapahtumassa oltiin mukana alusta asti. Jamperon rakas kumppani Hilkka menehtyi 1994 ja Jampero jäi leskeksi 73 vuotiaana. Suru oli syvä.
Onneksi oli MaMe, joka oli kuin toinen koti ja mamelaiset kuin toinen perhe. Täyttäes- sään 75 vuotta Jampero piti isot pirskeet lähes satapäiselle mamelaisjoukolle, leipoi yli kak- simetrisen kajakin mallisen synttärikakun ja kertoi uudesta tavoitteestaan: seuraavan viiden vuoden aikana, 80-vuotispäiviin men- nessä, on tarkoitus meloa 10 000 km. Hieman kulmakarvat kohosivat, tarkoittihan tämä keskimäärin kahta tuhatta kilometriä vuo- dessa. Tavoite kuitenkin täytyi ja jopa ylittyi, pitkälti joka-aamuisten lenkkien myötä. Tosin mukaan mahtui edelleen retkiä niin Suomessa kuin varsinkin Itä-Karjalassa yhdessä lähei- siksi ystäviksi muodostuneiden viipurilaisten melojien kanssa. Ikimuistoisia retkiä tehtiin muun muassa Suojärvelle, Vienaan, Laato- kalle ja Ääniselle. Osallistuipa Jampero vielä lähes 86-vuotiaana MaMen Päijänteen- retkelle. Vähitellen melontamatkat lyhenivät Sarvas- ton kierroksiksi. Kilometreistä tuli ilometrejä.
Marjaniemen vesiltä 2/2016 5