Page 9 - Marjaniemen Melojat ry

vetäjään Kari Pöyhöseen, piti Virpi viedä vesille muutaman kerran. Meloin muun muassa ikimuistoisesti Laajasalon ympäri kovalla lou- naistuulella, ehdin pohtia kajakin ohjaamista, tai ohjautumattomuutta, sekä vielä suurempiin aaltoihin pääsemistä, ja tyydyin evästelemään kajakissa keinuen, vain keula kevyesti satun- naisen rannan soraan puikattuna.
Kävin lukemassa seuramme nettisivuja. Siellä oli kuntomelonnasta pieni esittely, ja sen lopussa lause: ”Ketään ei jätetä – korkeintaan tiputetaan peesistä”. Ei tainnut oikein tekstin- ymmärtäminen minulta onnistua, kun mietin vain, että peesistä jätetään. Tiesin, mitä peesissä ajaminen kaverin kanssa pyöräillessä tarkoittaa: on kiva ajaa pitkää matkaa, kun peesaaminen keventää yksilön taakkaa ja jakaa matkanteon rasituksen. Ei tuo kuntomelonnan kuvailu kovin kivalta kuulostanut. Että jätetään... yksin. Totuus oli tietysti toinen.
Pientä rohkeutta olisi kaivattu, myönne- tään, enpä ottanut yhteyttä kehenkään. Sitten tuli eräs sumuinen ilta, olin vielä niitä ensim- mäisiä kertoja melomassa. Hinku vesille oli joka päivä kova. Menin yksin vajalle ja yllä- tyin sitten sumun määrästä merellä. Mietin palaamista takaisin kodin valoon, missä kap- paleiden ääriviivat vielä erottuisivat mukavan selkeinä, mutta rannassa oli joku toinenkin. Yhdessä puntaroimme sumua ja tuumailimme sen olevan väistymässä. Sovimme lähtevämme kaksin matkaan. Minä retkikajakilla ja toverini kuntokajakilla.
Merellä ihmettelin, miksi mielestäni niin paljon kokeneempi toverini oli niin varovainen, mentiin rantoja pitkin. Sumukin tuntui väis- tyvän, mutta hän ei halunnut enää kanavien jälkeen, Laajasalon sillalta käännyttäessä läh- teä kiertämään Vartiosaarta.
Myöhemmin opin, kuntokajakilla on suu- rempi todennäköisyys kaatua. Rantaa lähellä uimamatka on lyhyt, koska kuntokajakkiin on käytänössä vaikea nousta suoraan vedestä, eikä kajakki sitä välttämättä kestä. Parhaita keinoja pysyä pystyssä on suunnitella reitti, ennakoida ympäristöä, veneitä ja aaltoja, sekä suunnata kajakki oikein aaltoihin, mutta myös pitää vauhti ja melontaliike. Näin opin myöhem- min, monta kertaa, ja meloin itsekin mielelläni lähellä rantaa milloin mahdollista, sekä suo- jassa tuulelta ja aalloilta.
Melontamatkamme aikana kävi kuiten- kin vilkas ja antoisa keskustelu melonnasta ja sumun määrästä, kompassista, ja puhelimen GPS-paikantimesta, ja tämä toisessakin seu- rassa melonut toveri usutti minua innostuneesti kuntomelonnan pariin, kehui kuntomelonta- jaoksen vetäjää Karia mukavaksi tyypiksi ja kuntomelonnan kehittävän melontatekniikkaa.
En muista, montako kertaa olin sitten käy- nyt niin sanotusti virkistysmelomassa, mutta reilun kahden viikon kuluttua jäseneksi hyväk- symisestä olin Karin oppitunnilla vajarannassa erään toisenkin vasta-alkajan kanssa ja ergo oli nostettu pihan soralle. Kari opasti melontatek- niikkaa ja me kokeilimme ergolla. Pääsimme saman tien vesille kymmenen kilometrin len- kille Karin ja Tuomo Linnanvirran huomassa. Meloimme kanavia pitkin Killinginholmalle, ja pysyin pystyssä.
Oliko se hauskaa? Ensimmäinen ja muu- tamat seuraavatkin lenkit olivat silkkaa tuskaa, sillä kuntokajakissa istuma-asento on erilai- nen ja jännitin kuntokajakin kiikkeryyttä. Uusi asento vaati totuttelua, takamustakaan en saanut alussa asetettua hyvin pienelle pen- kille. Kaikesta epämukavuudesta huolimatta kuntokajakilla melominen tuntui kuitenkin
Marjaniemen vesiltä 1/2016 9