Page 8 - MArjaniemen Melojat ry

Vajan portailla on istuttu jo viiden vuosikymmenen ajan.
Tanssien rahat vajan rakentamiseen
Seuran vajalla järjestettiin talvisin hiihtokilpailuja. Kuva vuodelta 1957
8 ~ MaMe
Unto Rissasen valokuva-albumista löytyy kuvia niin MaMen lipun juhlallisesta naulaustilaisuudesta seuran 20-vuotisjuhlien yhteydessä kuin talvisista lasten hiihtokilpailuista vajarannassa. Yhdessä kuvas- sa romanialaiset melojat istuvat vajan avointen ovien edessä aivan samoin kuin Pääkaupunkimelonnan osanottajat joka kesä edelleen. Mikä kerran on hyväksi havaittu, on sitä edelleen. Unto on ollut Marjaniemen melojien jäsen 64 vuotta ja kertoo MaMen vajan rakentamisesta, suurhankkeesta, joka ei hevin unohdu.
Teksti: MARJUT HELMINEN | Kuvat: UNTO RISSANEN
Elettiin sodanjälkeisiä vuosia 1945–46. Rauhan- ajan yhteistoimet herättivät suurta innostusta ja Marjaniemessä syntyi ajatus, että melontaseuralle,
joka oli monenlaisen urheilu- ja yhteistoiminnan moot- tori, oli saatava paremmat tilat. – Aloimme järjestää palokunnan lavalla tansseja. Se oli yksi tapa kerätä ra- haa. Tanssit olivatkin sodan jälkeen suosittuja ja niihin saattoi tulla kaksituhattakin henkeä, Unto muistelee.
Hickorysuksia ja suklaata
Rahaa kerättiin myös muulla tavoin, hieman epäilyt- tävin, mutta tuottoisin toimin lailla kielletyn ja viralli- sen moraalin tuomitseman mustanpörssin rajapinnas- sa. – Ostimme USA:n armeijan ylijäämävarastosta ison erän hickorysuksia ja myimme ne Ruotsiin. Sieltä saa- millamme rahoilla ostimme suklaata, josta on sodan- jälkeisiä pulavuosia elävässä Suomessa kova pula. Suk- laan myimme kotona hyvällä voitolla.
Nuorimpien MaMen jäsenten saattaa olla vaikea tätä ymmärtää, mutta kun makeisista oli valtava pula ja tavallisetkin tuotteet olivat säännösteltyjä, meni ta- vara kuin kuumille kiville. MaMessa oli kykeneviä ak- tiivijäseniä, joilla oli yhteyksiä eri suuntiin. Niinpä ra- havaroja voitiin täydentää myös hankkimalla illanviet- toihin ja tansseihin kaupoista harvoin löytyvää makka-
raa ja nakkeja. – Ne saatiin suhteilla ja teimme mauk- kaita voileipiä, jotka myös tuottivat hyvin rahaa, Unto kertoo.
Marjaniemen tanssilava oli sodan jälkeen kaupungin nuoren väen suosiossa ja vajan rakennusrahasto kart- tui vakaasti. Vihdoin vuonna 1948 saatettiin ryhtyä ra- kennustöihin. – Saimme minun isältäni lahjoituksena 120 paalua, jotka piti juntata maaperään, neljä paa- lua kuhunkin reikään. Myös sementit saimme lahjaksi, mutta lahjoittajaa en muista enää.
Jampero Ojanperä puolestaan muistaa, että paalu- tuksen yhteydessä maaperään oli tehtävä useita 2x2x2- metrisiä kuoppia, joiden tekemisestä ei tahtonut tulla oikein mitään. – Pidimme asiasta kokouksen Gröndah- lin kaupalla ja ehdotin, että joka kuopalle nimetään oma kaivajansa. Kuopat saatiinkin kaivettua kahdes- sa päivässä, Jampero sanoo.
Kaksi vuotta rakennettiin
Unto kertoo, että Marjaniemen omakotiasukkaiden sähköt himmenivät, kun vajarannassa kytkettiin kom- pressoriin virta ja ruvettiin junttamaan. – Emäntien pullat eivät ottaneet kypsyäkseen, kun veimme sähköt. Marjaniemessä oli silloin vielä oma sähkö. Aluehan ei kuulunut silloin vielä Helsinkiin.